Enchanting mystery are you

I stand by you, You stand by me
We are apart, We are a team
Two separate beings twined by time
A single unit you can’t define

You are my champion my shelter my knight
I shall uphold and carry your light
You carefully heal all of my wounds
The world stops to listen our patient sounds

We do not meet daily, but when we do
I must admit, I’m dazed by you
We walk in a trance but somehow so bright
All your decisions are suddenly right

I straight up my pose when standing with you
I lifted you up from constrictions so blue
I want to be better because of our liaison
The math will provide an increasing ratio

Your voice surrounds us like a soft cotton cloth
Your touch is so skilled it arouses us both
There might be a world outside our bubble
So far, to see it, we sure need Hubble

Stressiaalto

Aika jännä sinänsä, mä kirjoittelen tänne vain silloin kun alkaa paha olo ajaa normisysteemien yli.

Mulla on viime aikoina ollut joku stressiaalto. Ajatella, mulla! Mä sentään kävin läpi eron ja oon kasvattanut nuo lapset käytännössä yksin. Mutta ehkä se tulee siitä, että mulla ei oo kotona nyt niille enää niin paljon aikaa (eikä niillä mulle), ei todellakaan ole rahaa niihin harrastuksiin ja toimiin mitä ne haluis.. Olen vähän tarpeeton - jopa näkymätön niiden elämässä. Vanhimman siipiä yrittäsin kannatella, mutta sillä on liian mukavat oltavat. Keskimmäinen tarviisi tukea, mutta ei osaa pyytää. Nuorin taas - no, pelottaa että itsenäistyy liian aikaisin. Mulla on ikävä mun lapsia. Niitä pieniä palleroita joiden kaa katottiin yhdessä Simpsoneita joka ilta puoli ysi.

Työ sitten. Mä en tiedä, panikoinko mä työn määrästä vai laadusta. Toisaalta -  en oikein osaa saada ihmisiä tekemään hommiaan, mutta toisaalta en itseänikään. Kollegat pitävät mua teknisenä sihteerinä, verkosto pitää supertietäjänä. En ittekään tiiä mitä mun pitäisi tietää. En enää heitä tyhmiä kysymyksiä, en ole itseohjautuva, tulee olo, jossa en osaa mitään. Oon vaan suojatyössä - koska jonkun pitää päivittää nettisivuille joku esite. Mun pitäisi kehittää jotain sellaista, joka on muiden kehitettävissä. Käytännössä mä vain seuraan asioita ja raportoin noista seurannoista. Viestintään mut on jostain syystä otettu mukaan, se on ok ja sitä tykkään tehdä - mutta en noin vahvalla painostuksella myyntiin ja markkinointiin, varsinkin jos en saa tehdä sitä kerralla loppuun vaan aina mennään nytkäys eteenpäin ja sit ootellaan. Siellä on paljon pätevämpiä ihmisiä tekemässä noita hommia.

Entä sitten harrastukset, jospa ne helpottaisi? Ei. Ei helpota. Soittoharrastus kuivuu kasaan kun en mukaehdi harjoittelemaan. Lauluharrastus kuivuu kasaan vain siksi kun sieltä ei saa palautetta - ainakaan sellaista mitä toivoisin. Puutarha? Lähes kaikki viherkasvit on viskattu mäkeen viimesyksynä, en laita mitään kasvamaan, koska en ehdi hoitaa, Ja tuolla ulukona on talvi. Liikunta? Joogaan menen aina kun kerkiän, sielläkään en taivu kuten ennen, koska juoksun ja kuntoliikunnan puutteen vuoksi olen lihonut. Ei luontoa, ei liikuntaa, ei rentoutumista, aktiivista läsnäoloa, vain ajelehtimista, odottamista ja turhautumista.

Parisuhde? Se toimii ja on ihanaa - ollaan vaan niin kaukana toisitamme että kainaloon ei pääse aina kun tarvitsisi. Intensiivistä on silloin kun ollaan yhdessä. Muulloin olen kuin tuuliajolla, en osaa tarttua mihinkään ja vain suoritan. Koen huonoa omatuntoa omista asioistani ja siitä etten ole koko ajan puhelimessa hänen kanssaan. Tunnen myös turhautumista siihen, etten voi suunnitella mitään "omaa" kysymättä tai ainakin puhumatta hänen kanssaan etukäteen - myös niille päiville, kun olemme kaukana toisistamme.