Abbedissan rukous

Abbedissan rukous

Herra, Sinä tiedät paremmin kuin minä, että minulle karttuu ikää ja jonakin päivänä olen vanha. Varjele minua puheliaisuudelta ja varsinkin siltä luulolta, että minun täytyy sanoa mielipiteeni joka asiasta ja tilanteesta.

Päästä minut taipumuksestani pyrkiä järjestämään muiden ihmisten asiat. Vapauta ajatukseni takertumasta loputtomiin yksityiskohtiin. Anna minulle siivet päästä nopeasti asiaan.

Opeta minulle armeliaisuutta, että kuuntelisin toisten valituksia. Auta minua kestämään ne kärsivällisesti. Mutta sinetöi huuleni, etten puhuisi omista vaivoistani, vaikka ne lisääntyvät ja niistä kertominen on vuosi vuodelta hauskempaa.

Auta minua oppimaan se suurenmoinen läksy, että minäkin saatan erehtyä. Anna minun pysyä kohtalaisen hyvänä. Pyhimys en halua olla, sellaisten kanssa on joskus ylen vaikeaa elää. Mutta hapan vanha nainen ei ole ihana luomus. Tee minusta ajattelevainen, mutta ei synkkä, avulias, mutta ei komenteleva.

Niin suunnatonta viisautta kuin minun on, on sääli olla käyttämättä viimeistä rahtua myöten. Mutta Sinä tiedät, Herra, että haluaisin kuitenkin pitää muutaman ystävän elämäni iltaan asti. Aamen.

(Rukous on löydetty vanhasta luostarikammiosta)

Ja taas itsesääliä ja harminpurkua

Erikoisen hyvää tekee kirjoittaa tänne, varsinkin silloin kun ahdistus valtaa ja stressi painaa päälle.
Mulla on ihanat pojat, joista toinen alkaa pikkuhiljaa siirtyä omilleen, tosin vielä kotona ponnistaen. Toinen vaatisi paljon enemmän seuraa ja huomiota mutta en vaan saa aikaiseksi olla hänen tukenaan. Tyttö tarvitsisi seuraa ja äiti-tytär aikaa, yhdessä tekemistä ja olemista. Ja en vaan ehdi tai saa aikaan. Mökillä pitäis keritä auttamaan, mummolan kukkapuskat oottaa mun kättä, kotonakin pitäs siivota ja rempata ja kaiken päälle miesystävä asuu tosi kaukana joten kaikki tuollainen tekeminen on hänen kanssaan vietetystä ajasta pois. Toisaalta siis hänen kanssaan oleminen estää mua tekemästä näitä kaikkia asioita. Ja silti se on se mitä kaipaan yli kaiken. Paitsi juuri tällä hetkellä väsyttää niin etten jaksaisi edes tehdä tytön cosplay-asua.
Mitä jos mies ei enää haluakaan mua? Jos se tippuu pois mun elämästä? Olisko mulla helpompaa vai tyhjempää? Vai.. molempia? Vapautuisin tekemään noita mummojen auttamisia, käymään kylässä kavereiden luona, keskittymään poikieni elämään. Saisin käydä lenkillä kun haluan, voisin jutella tytön kanssa, suunnitella ja toteuttaa remonttia ja elää normaalia elämää keskittyen työhön ja kotiin. Omaan kotiin ja omiin ihmisiini. Fokusoida katseeni lähelle.
Ja nukkua yöni ilman lämpöä ja läheisyyttä. Piereskellä kun haluan. Ottaa tiukan dieetin ja laihtua kilokaupalla. Toistaa samoja juttuja samoille ihmisille ilman laajempaa näkökulmaa. Olla näkymätön muille. Tuntea alemmuutta kauniiden nuorempien naisten lähellä. Tuntea yksinäisyyttä ja kerjätä huomiota. Tehdä vääriä ratkaisuja ilman keskustelua jonkun kanssa. Etsiä uusia ihmisiä omituisista paikoista. Olla levoton. Olla välillä taas yksinhuoltajaäiti.
Mitä miehellä olisi ilman minua? Hänkin olisi hetken yksin, tosin ei kauaa. Hän voisi kokeilla niitä yhden yön juttuja. Hän voisi keskittyä lapsiinsa ja ystäviinsä. Ja musiikkiinsa. Hänellä säästyisi paljon rahaa joka nyt menee minuun. Hän voisi rakentaa ihmissuhteita joissa omista rutiineista ei tarvitsisi luopua. Hän pystyisi tekemään työnsä tuottavammin ja lähempänä tiimiä.
Mikä ihme sitten pitää minut hänessä kiinni?
Läheisyys ja lämpö. Vuorovaikutteisuus, erilaiset ja samanlaiset näkökulmat. Äly ja sen ilmentymät. Syvä rauhallisuus, luottamus ja onnellisuus vierellä ollessa. Ystävyys, viihtyminen seurassa. Tarkoitus. Valinta. Seksi. Rakkaus. Tunnen itseni paremmaksi, viehättäväksi ja halutuksi hänen vierellään. Kaikki on silloin oikein. Nyt ei ole, kun hän ei ole tässä.

Kesälomarahat

Tiedättekö, huomenna on se päivä, toinen niistä vuoden kahdesta päivästä jotka voi tuoda vähän helpotusta arkeen. Toinen päivistä ei edes toteudu joka vuosi. Se on joulukuun alussa.

Huomenna sen sijaan maksetaan kesälomarahat julkisella puolella työskenteleville.
Rahat, joista kiky leikkasi ison osan.

Onneksi on työpaikka, sanotaan.
Onneksi saat palkkaa, sanotaan.
Onneksi ei leikanneet enempää, sanotaan.
Onneksi ei ollut tänä kesänä varannut lapsille kuin kesäduunia mummolassa. (Luojalle kiitos isovanhemmista!)

Onneksi ei tarvitse vaivata päätään kesäsuunnitelmilla.
Ah, ollapa onnellinen ja tehdä työtä, millä on tarkoitus ja mikä kutsuu pariinsa ilman palkkaa tai palkkiota.

Miten musta tuntuu että tässä on taas yksi väliaikainen autovero.

Hyvää kesää kaikille naisille ja erityisesti yksinhuoltajille. Meidän syytähän se on ettei vienti ole vetänyt. Kiky on kuulkaas ammatinvalintakysymys.

Enchanting mystery are you

I stand by you, You stand by me
We are apart, We are a team
Two separate beings twined by time
A single unit you can’t define

You are my champion my shelter my knight
I shall uphold and carry your light
You carefully heal all of my wounds
The world stops to listen our patient sounds

We do not meet daily, but when we do
I must admit, I’m dazed by you
We walk in a trance but somehow so bright
All your decisions are suddenly right

I straight up my pose when standing with you
I lifted you up from constrictions so blue
I want to be better because of our liaison
The math will provide an increasing ratio

Your voice surrounds us like a soft cotton cloth
Your touch is so skilled it arouses us both
There might be a world outside our bubble
So far, to see it, we sure need Hubble

Stressiaalto

Aika jännä sinänsä, mä kirjoittelen tänne vain silloin kun alkaa paha olo ajaa normisysteemien yli.

Mulla on viime aikoina ollut joku stressiaalto. Ajatella, mulla! Mä sentään kävin läpi eron ja oon kasvattanut nuo lapset käytännössä yksin. Mutta ehkä se tulee siitä, että mulla ei oo kotona nyt niille enää niin paljon aikaa (eikä niillä mulle), ei todellakaan ole rahaa niihin harrastuksiin ja toimiin mitä ne haluis.. Olen vähän tarpeeton - jopa näkymätön niiden elämässä. Vanhimman siipiä yrittäsin kannatella, mutta sillä on liian mukavat oltavat. Keskimmäinen tarviisi tukea, mutta ei osaa pyytää. Nuorin taas - no, pelottaa että itsenäistyy liian aikaisin. Mulla on ikävä mun lapsia. Niitä pieniä palleroita joiden kaa katottiin yhdessä Simpsoneita joka ilta puoli ysi.

Työ sitten. Mä en tiedä, panikoinko mä työn määrästä vai laadusta. Toisaalta -  en oikein osaa saada ihmisiä tekemään hommiaan, mutta toisaalta en itseänikään. Kollegat pitävät mua teknisenä sihteerinä, verkosto pitää supertietäjänä. En ittekään tiiä mitä mun pitäisi tietää. En enää heitä tyhmiä kysymyksiä, en ole itseohjautuva, tulee olo, jossa en osaa mitään. Oon vaan suojatyössä - koska jonkun pitää päivittää nettisivuille joku esite. Mun pitäisi kehittää jotain sellaista, joka on muiden kehitettävissä. Käytännössä mä vain seuraan asioita ja raportoin noista seurannoista. Viestintään mut on jostain syystä otettu mukaan, se on ok ja sitä tykkään tehdä - mutta en noin vahvalla painostuksella myyntiin ja markkinointiin, varsinkin jos en saa tehdä sitä kerralla loppuun vaan aina mennään nytkäys eteenpäin ja sit ootellaan. Siellä on paljon pätevämpiä ihmisiä tekemässä noita hommia.

Entä sitten harrastukset, jospa ne helpottaisi? Ei. Ei helpota. Soittoharrastus kuivuu kasaan kun en mukaehdi harjoittelemaan. Lauluharrastus kuivuu kasaan vain siksi kun sieltä ei saa palautetta - ainakaan sellaista mitä toivoisin. Puutarha? Lähes kaikki viherkasvit on viskattu mäkeen viimesyksynä, en laita mitään kasvamaan, koska en ehdi hoitaa, Ja tuolla ulukona on talvi. Liikunta? Joogaan menen aina kun kerkiän, sielläkään en taivu kuten ennen, koska juoksun ja kuntoliikunnan puutteen vuoksi olen lihonut. Ei luontoa, ei liikuntaa, ei rentoutumista, aktiivista läsnäoloa, vain ajelehtimista, odottamista ja turhautumista.

Parisuhde? Se toimii ja on ihanaa - ollaan vaan niin kaukana toisitamme että kainaloon ei pääse aina kun tarvitsisi. Intensiivistä on silloin kun ollaan yhdessä. Muulloin olen kuin tuuliajolla, en osaa tarttua mihinkään ja vain suoritan. Koen huonoa omatuntoa omista asioistani ja siitä etten ole koko ajan puhelimessa hänen kanssaan. Tunnen myös turhautumista siihen, etten voi suunnitella mitään "omaa" kysymättä tai ainakin puhumatta hänen kanssaan etukäteen - myös niille päiville, kun olemme kaukana toisistamme.

Ikävän ikävät vaikutukset

Hassua miten toista voi olla ikävä jo hetken sen jälkeen kun on vierestä poistunut.
Olet ollut yhdessä jonkun tärkeän kanssa, olet pyörinyt oksitosiinin, dopamiinin, serotoniinin ja vasopressiinin huuruissa ja addiktion jälkeinen laskuhumala sekä vieroitusoireet alkavat heti. Ikävä voi olla jopa ihan fyysistä. Vatsa on sekaisin ja rintaa ahdistaa.

Hassua, miten oma pää voi kääntää ikävän ahdistukseksi ja epävarmuudeksi, kun ei ole muutamaan tuntiin yhteydessä. Yhtäkkiä mikään ei kiinnosta, haluaisit olla toisen lähellä ja kertoa sen, mutta et tiedä onko hänellä aikaa kuunnella juuri nyt ja auttaako sellainen ollenkaan? Olokin on paha, vieroitusoireet vievät kaiken huomion.

Hassua, miten mielikuvitus pääsee valloilleen ja luo skenaarioita jotka tietää kyllä vääriksi mutta pää käy niitä läpi. Entä jos hän pitääkin jostain toisesta? Ehkä tämä on vain valhetta? Mitä jos hän loukkaantuu tai muuttaa mieltään? Mitä jos hänen ystävänsä ja perheensä eivät pidäkään minusta?

Hassua, miten noiden skenaarioiden pohjalta syntyy voimakkaita tunteita, joilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Pelkoa. Mustasukkaisuutta. Itsesääliä. Häpeää.

Hassua, miten noiden tunteiden oma käsittely on vaikeaa. Ei ole aivan varma, mitä ne tunteet ovat, mutta ne ovat jotenkin kipeitä ja häpeällisiä, ne työntää mielellään maton alle eikä tunnusta niiden olemassaoloa.

Hassua, miten nuo tunteet saattavat jäädä päähän pörräämään pitkäksikin aikaa. Ne nousevat sieltä pitkän ajan jälkeen taas esille vastaavassa tilanteessa. Pulpahtavat pintaan kuin syysjäihin pudonnut kalastaja huhtikuussa.

Hassua, miten noita asioita ei sitten saa otettua esiin ja hälvennettyä keskustelemalla. Ja tunteet eivät välttämättä hälvene, vaikka keskustelisikin. Miten voisitkaan vakuuttaa aivoillesi, että asioiden abstraktisuuden ja epävarmuuden ohi olisi vain luotettava toiseen?

Hassua, miten nuo tunteet pyrkii tavallaan heijastamaan toiseen.  Ja toinen rassu ei ymmärrä yhtään mistä on kyse, kun syytökset sitten viskataan naamalle.

Hassua, miten tuollaiset voivat luoda blokkeja, estoja ja käytösmuutoksia, jopa taantumia johonkin entiseen käytösmalliin. Hassua, miten toisesta erossa oleminen voi olla itselle pahaksi.

Kunnes

Saat häneltä viestin. Se on kuin särkylääke, ei poista syytä, mutta helpottaa oireita.
Kuulet äänen puhelimessa. Saat uuden annoksen hormoneja addiktiosi ylläpitoon.
Näette jälleen. Rakkaus on huumetta ja vastalääkettä ei ole. Hyviä trippejä sulle.

Olipa kerran Tänään

Olipa kerran Tänään 

Tänään teen asioita, joita en tehnyt eilen. Ne eivät silti muutu eilisen asioiksi ennen huomista.
Tänään voin korjata asioita, joita tein eilen. Tänään voin muuttaa menneisyyttäni, mutten voi poistaa sitä. Se on kuin nettisivun tai dokumentin versio. Se on olemassa ja voin aina palata katsomaan kohtaa, jossa tein virheen tai josta alkoi muutos. Mutta en voi sitä poistaa, voin vain muuttaa ja päivittää uuden version. Voin myös huomenna seurata versioiden ketjua ja ehkä oppia jotain. 

Tämän päivän versio valmistuu vasta illalla ja yöajon aikana muuttuu eiliseksi, versioksi jota voin tarkastella ja muuttaa. Asiat, jotka jätän tänään tekemättä, ovat huomenna valittavissa, teenkö niitä huomenna. Tänään teen myös pohjaa huomiselle, joka on ylihuomisen eilinen. 

Minun piti tänään keksiä tähän jotain innostavaa ja positiivista kirjoitettavaa. Itsetunnossa oli eilen sellainen "kakkosluokan kansalaisen olotila" -notkahdus, jonka halusin nostaa takaisin omaksi itsekseni. Olen kuitenkin oikeasti ihana juuri tällaisena, uskotko? Kun tykkään itsestäni niin muutkin tykkää. Jos eivät tykkää niin silloin ongelma on heidän, ei minun.

Mutta...

Eilen koin, että vaikka sain hyvää palautetta ja etenin asioissa, en osaa mitään. Luulen, että minulle paljastui eilen se kaikki työmäärä ja harjoitus, mitä pitää tehdä, että minusta tulee todellakin niin hyvä kuin haluan. Tavoitteeni on utopistinen ja liian kaukana. Olin epäonnistunut, huono, kelpaamaton, ahdistunut, osaamaton, tyhmä, laiska ja vielä ruma. Miksi kukaan tykkäisi minusta, en ole ansainnut onnea enkä ystäviä? Ahh, tätä draamaa ja valitusta.

Mikä avuksi?
Harjoitteleminen ja opetteleminen? Ei, siihen menee liikaa energiaa ja aikaa ja epäonnistumisia. Ruoka? Ei, valitsen väärin ja epäterveellisesti ja olo pahenee. Pitäisi, mutta olen lihava ja ruma.
Liikunta? Ei, en jaksa, en halua, en en en!! Pitäisi, mutta olen laiska ja heikko ja sitäpaitsi ulkona on huono keli.
Ihmiset? Ei, kaikki ovat etänä ja virtuaalisesti ja poissa siitä vierestä. Pitäisi, mutten viitsi vaivautua ja vaivata muita.

Tänään on eilisen huominen. Yöunen aikana tehdyn nollauksen jälkeen eilen tapahtuneet asiat ja olotilat säilyvät eilispäivän versiossa. Eilen tahmeasti toiminut järjestelmä buuttasi yöllä ja aamulla siitä oli muisto vain. Tänään näen eilisen toisessa valossa, luen eilisen dokumenttia eri tavalla, ilman kontekstia:
Eilen onnistuin etenemään työssäni, osasin hallita haastavia tilanteita ja tunteita. Olin kannustava ja tukeva vanhempi, joka mahdollisti lapselleen asioita, jotka olivat tälle tärkeitä. Olin ohjaava, neuvova, tukeva, hyväksyvä, kuunteleva, toimiva, päättäväinen, kauaskatsova. Harjoittelin, opin, osasin ja ymmärsin. Sain hyvää palautetta, viihdytin ja tuin muiden onnistumista sekä sain tukea.

Tänään teen tästä päivästä juuri sellaisen kuin haluan. Tänään onnistun, päätän, valmistan, tuotan, valitsen, järjestän, autan, mahdollistan, tunnen, otan ja annan. Tänään on täydellinen kuin vastasyntynyt vauva, jossa on kaikki mahdollisuudet ja kaikki ovet ovat avoinna. Tänään pidän niitä auki. Tänään valitsen, mistä ovesta käyn ja mitä oven toisella puolella on.

Tänään olen jollekulle ystävä, puoliso, kuuntelija, työkaveri, auttaja, vanhempi, lapsi, sukulainen, naapuri.

Tänään olen minä. Ja pidän siitä.